Olen vuosien aikana monesti törmännyt tilanteeseen, jossa täydentäviä hoitoja tai ravintolisiä käyttävä henkilö on kertonut, ettei ole kertonut lääkärille näistä itsehoidon valinnoistaan. Tai jos on niin tunnelma valkotakkisen vastaanotolla on saattanut muuttua tummansävyisemmäksi. Suomessa yli puolet kansalaisista käyttää itsehoidossa ravintolisiä, joten minunlaisia istuu joka päivä lääkärin nenän edessä kiemurrellen tämän tosiasian edessä. Olen jopa kuullut tarinoita henkilöistä, joiden potilastietoihin on laitettu merkintä "käyttää luontaistuotteita" ja tästä ei varmaankaan ole annettu papukaijamerkkiä. Ehkä minäkin kerron sitten vasta ensikerralla, jos sellaisen tilanteen eteen joudun.
Lääkäriliiton tilaston mukaan laillistettuja lääkäreitä oli 1.1.2015 yhteensä 27 433. Joka vuosi Suomessa valmistuu uusia lääkäreitä 600. Lääketieteen peruskoulutuksen voi suorittaa Helsingin, Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa. Tutkinnon laajuus on vähintään 360 opintopistettä ja sen suorittamiseen kuluu noin kuusi vuotta. Lääkärikoulutuksessa opiskellaan ihmisen anatomia, tautioppi ja käypä hoito sekä toki paljon muuta, jotta ihmisten sairauksia voidaan diagnosoida ja hoitaa.
Koska en ole lääketieteen sisäpiirissä, niin joudun tarkastelemaan tätä asiaa boksin ulkopuolelta. Tunnen kuitenkin vastuuta otsikon kysymyksestä, sillä toimin alalla, joka osaltaan saattaa potilaan ja lääkärin jännittyneeseen tilanteeseen vastaanotolla. Terveyskaupat opastavat käyttämään vitamiineja, kivennäisaineita, omega-3 rasvahappoja, kuituja, probiootteja, rohdoskasveja ja muita ravintolisiä itsehoidossa. Eri barometrit ja tulevaisuusennusteet ennakoivat, että käyttäjämäärät tästä vain lisääntyvät. Ongelmalliset kohtaamiset eivät siten ole ainakaan vähenemään päin.
Lehdistä on saanut lukea, että lääkärikoulutus on murroksessa. Kirjoituksissa mm. todetaan, että "On ilmeistä, että tulevaisuudessa lääkärikoulutus ja sen opintotavoitteet kietoutuvat entistä tiiviimmin ympäröivään yhteiskuntaan." Lyhyellä matematiikalla päättelen, että jos ravintolisiä käyttää itsehoidossa ainakin joka toinen suomalainen, niin tämä käyttäjäryhmä on selkeästi yhteiskunnallinen tekijä, jonka tulisi heijastua myös lääkärikoulutukseen.
Eräässä Duodecimin kirjoituksessa pohditaan lääkärikoulutuksen nykytilaa ja uudistustarvetta. Siinä mm. todetaan, että "lääketieteen opetus on näihin päiviin asti säilynyt varsin perinteisenä päämääränään tuottaa kaikkitietäviä, osaavia ja virheitä tekemättömiä lääkäreitä, joilla on voimakas auktoriteetti suhteessa potilaaseen sekä muuhun henkilö- ja yhteiskuntaan". Valkotakkiverenpaine on hyvä esimerkki siitä, että lääkäri todellakin voi saada potilaan jännittämään pelkällä läsnäololla. Potilaan kohtaamisessa saattaisikin olla varsin paljon työsarkaa, eikä yhtään ihme, että vitamiininpopsijaa entisestään jännittää tuossa tilanteessa.
Mutta tätäkin mielenkiintoisempi seikka ravintolisien käyttäjien kannalta ko. artikkelissa on, että "Olemme esimerkiksi Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa käyttäneet opetuksen sisällön suunnittelun pohjana Suomen terveyskeskuksista vuosien 2011 - 2013 aikana kerättyä tietoa noin 10 miljoonasta potilaskontaktista ja Helsingin kaupungin terveysasemilta noin 200 000 potilaskontaktista kerättyä lääkärissäkäyntitietoa. Näitä taustatietoja voidaan muun muassa käyttää perusteluna nykymuotoisen opintosuunnitelman muutoksen tarpeelle. Tulosten perusteella onkin ilmeistä, että nykyisen opintosuunnitelman sisältö ei vastaa perusterveydenhuollon nykytilaa. "Löytyisikö tuosta vihje siihen, että ravintolisätietoutta ollaan lisäämässä lääkäriopintoihin. Tuosta tietomassasta luulisi ilmenevän se, että ravintolisien ja täydentävien hoitojen käyttö on yleistä ja lääkärienkin tulisi olla tietoisia potilaan käyttämistä itsehoidon keinoista.
Tämän jälkeen pitää pohtia sitä, miten lääkärien saama opetus määräytyy. Missä on avain siihen kassakaappiin, jossa säilytetään lääkärikoulutuksen opetusuunnitelmaa?
Tänä syksynä asia nousi esille myös eduskunnassa, kun kansanedustaja Ari Jalonen (ps) esitti kirjallisen kysymyksen valtioneuvostolle (15.9.2015).
Kysymyksessään Jalonen toteaa mm, että "lääkärikoulutus elää murrosvaihetta, jossa koulutuksen on kyettävä vastaamaan useisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Yksi edelleen ratkaisematon haaste on juopa ns. täydentävien hoitojen (tutummin luontaishoitojen) sekä lääketieteen välillä. Usein potilaat itse käyttävät sujuvasti molempia, mutta lääkäri ei osaa arvioida täydentävien hoitojen ja lääketieteellisten hoitojen yhteisvaikutuksia, kun hänellä ei koulutuksensa perusteella ole riittävästi tietoa täydentävistä hoidoista, kasvirohdoksista ja ravintolisistä. Valitettavasti on myös melko tavallista, että potilas ei lainkaan kerro lääkärille käyttämistään täydentävistä hoidoista ja tuotteista, koska hän pelkää lääkärin suhtautuvan niihin ennakkoluuloisesti.
Useissa Euroopan maissa, erityisesti saksankielisellä alueella, lääkärikoulutukseen liittyy täydentävien hoitojen opintoja, ja niillä on merkitystä lääkärin työllistymisen kannalta. Näissä maissa on myös pitkä kasvirohdoslääkinnän perinne. Potilas voi käyttää täydentäviä ja lääketieteellisiä hoitoja rinnakkain, ja lääkärillä on suomalaiskolleegaansa verrattuna paremmat edellytykset välttää odottamattomat yhteisvaikutukset sekä maksimoida potilaan hoidosta saamat hyödyt. Aivan vierasta tämä ei Suomessakaan ole. Meillä on esimerkiksi lääkäreitä, jotka ovat työssään perehtyneet nimenomaan ravintolisien käyttöön lääkkeiden rinnalla. Tässä yhteydessä puhutaan usein ns. funktionaalisesta lääkäristä (tai funktionaalisesta lääketieteestä). Nämä lääkärit hyödyntävät työssään sitä runsasta tutkimustietoa, jota nykyään on saatavilla ravintotekijöiden sekä ravintolisien terveysvaikutuksista. Monet potilaat kokevat saaneensa apua funktionaaliselta lääkäriltä, ja usein heidän vastaanotolleen onkin pitkät jonot.
Lääkärin tulisi saada koulutuksessa edes jonkinlaiset perusvalmiudet kohdata täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä käyttävä potilas sekä suunnitella kyseisen potilaan hoitoa potilaan toiveet huomioon ottaen. Täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä voitaisiin käsitellä ainakin lääkäriopintojen valinnaiskursseilla. Myös lääkäreiden täydennyskoulutuksessa asia voitaisiin ottaa huomioon. Asiaa käsiteltäessä olisi syytä välttää liian voimakasta vastakkainasettelua täydentävien hoitojen ja lääketieteen välillä. Onhan WHO:kin linjannut, että tarvitaan täydentävien hoitojen ja lääketieteellisten hoitojen nykyistä parempaa integraatiota terveydenhoidossa potilaan etujen mukaisesti."
Lopuksi Jalonen esittää kysymyksen: "Miten ministeri kehittää lääkärikoulutusta vastaamaan potilaiden ja yhteiskunnan nykytarpeisiin ja miten ministeri varmistaa sen, että lääkäreillä on riittävä tietämys täydentävien hoitojen, ravintolisien ja rohdosvalmisteiden käytöstä lääketieteellisten hoitojen rinnalla? "
Valtioneuvosto kiikuttaa kysymyksen opetus-ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselle (kok). Grahn-Laasonen vastaa (5.10.2015). Vastauksessaan Grahn-Laasonen toteaa mm. "että koulutusvastuu lääketieteen lisensiaatin tutkinnoissa on Helsingin yliopistolla, Itä-Suomen yliopistolla, Oulun yliopistolla, Tampereen yliopistolla ja Turun yliopistolla. Vastauksessaan Grahn-Laasonen kertoo lääkärikoulutuksen tavoitteista, mutta toteaa, että yliopistoilla on tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Lopuksi ministeri toteaa, että "opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole toimivaltainen antamaan yliopistoille ohjeita koulutuksen sisällöllisestä kehittämisestä, lääketiedettä kouluttavat yliopistot vastaavat koulutuksensa laadusta ja sen kehittämisestä."
Vaikka ministerin vastaus oli mielestäni vaisu, niin kokonaiskuva lääkärien koulutuksen sisällön osalta on kirkastunut ja otsikon kysymykseen on helppo vastata omalta osaltani: "Täydentävien hoitojen ja ravintolisien käyttäjämäärät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat niin suuret ja edelleen lisääntymässä, että ne tulee huomioida myös lääkärikoulutuksessa. "
Kansanedustaja Jalosen sanoin totean lopuksi, että "täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä voitaisiin käsitellä ainakin lääkäriopintojen valinnaiskursseilla. Myös lääkäreiden täydennyskoulutuksessa asia voitaisiin ottaa huomioon."
Varovainen liikkeellelähtökin on useasti parempi ratkaisu, kun paikalleen seisomaan jääminen.
Mika Rönkkö, toiminnanjohtaja
Suomen Terveystuotekauppiaiden Liitto
Lääkäriliiton tilaston mukaan laillistettuja lääkäreitä oli 1.1.2015 yhteensä 27 433. Joka vuosi Suomessa valmistuu uusia lääkäreitä 600. Lääketieteen peruskoulutuksen voi suorittaa Helsingin, Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa. Tutkinnon laajuus on vähintään 360 opintopistettä ja sen suorittamiseen kuluu noin kuusi vuotta. Lääkärikoulutuksessa opiskellaan ihmisen anatomia, tautioppi ja käypä hoito sekä toki paljon muuta, jotta ihmisten sairauksia voidaan diagnosoida ja hoitaa.
Koska en ole lääketieteen sisäpiirissä, niin joudun tarkastelemaan tätä asiaa boksin ulkopuolelta. Tunnen kuitenkin vastuuta otsikon kysymyksestä, sillä toimin alalla, joka osaltaan saattaa potilaan ja lääkärin jännittyneeseen tilanteeseen vastaanotolla. Terveyskaupat opastavat käyttämään vitamiineja, kivennäisaineita, omega-3 rasvahappoja, kuituja, probiootteja, rohdoskasveja ja muita ravintolisiä itsehoidossa. Eri barometrit ja tulevaisuusennusteet ennakoivat, että käyttäjämäärät tästä vain lisääntyvät. Ongelmalliset kohtaamiset eivät siten ole ainakaan vähenemään päin.
Lehdistä on saanut lukea, että lääkärikoulutus on murroksessa. Kirjoituksissa mm. todetaan, että "On ilmeistä, että tulevaisuudessa lääkärikoulutus ja sen opintotavoitteet kietoutuvat entistä tiiviimmin ympäröivään yhteiskuntaan." Lyhyellä matematiikalla päättelen, että jos ravintolisiä käyttää itsehoidossa ainakin joka toinen suomalainen, niin tämä käyttäjäryhmä on selkeästi yhteiskunnallinen tekijä, jonka tulisi heijastua myös lääkärikoulutukseen.
Eräässä Duodecimin kirjoituksessa pohditaan lääkärikoulutuksen nykytilaa ja uudistustarvetta. Siinä mm. todetaan, että "lääketieteen opetus on näihin päiviin asti säilynyt varsin perinteisenä päämääränään tuottaa kaikkitietäviä, osaavia ja virheitä tekemättömiä lääkäreitä, joilla on voimakas auktoriteetti suhteessa potilaaseen sekä muuhun henkilö- ja yhteiskuntaan". Valkotakkiverenpaine on hyvä esimerkki siitä, että lääkäri todellakin voi saada potilaan jännittämään pelkällä läsnäololla. Potilaan kohtaamisessa saattaisikin olla varsin paljon työsarkaa, eikä yhtään ihme, että vitamiininpopsijaa entisestään jännittää tuossa tilanteessa.
Mutta tätäkin mielenkiintoisempi seikka ravintolisien käyttäjien kannalta ko. artikkelissa on, että "Olemme esimerkiksi Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa käyttäneet opetuksen sisällön suunnittelun pohjana Suomen terveyskeskuksista vuosien 2011 - 2013 aikana kerättyä tietoa noin 10 miljoonasta potilaskontaktista ja Helsingin kaupungin terveysasemilta noin 200 000 potilaskontaktista kerättyä lääkärissäkäyntitietoa. Näitä taustatietoja voidaan muun muassa käyttää perusteluna nykymuotoisen opintosuunnitelman muutoksen tarpeelle. Tulosten perusteella onkin ilmeistä, että nykyisen opintosuunnitelman sisältö ei vastaa perusterveydenhuollon nykytilaa. "Löytyisikö tuosta vihje siihen, että ravintolisätietoutta ollaan lisäämässä lääkäriopintoihin. Tuosta tietomassasta luulisi ilmenevän se, että ravintolisien ja täydentävien hoitojen käyttö on yleistä ja lääkärienkin tulisi olla tietoisia potilaan käyttämistä itsehoidon keinoista.
Tämän jälkeen pitää pohtia sitä, miten lääkärien saama opetus määräytyy. Missä on avain siihen kassakaappiin, jossa säilytetään lääkärikoulutuksen opetusuunnitelmaa?
Tänä syksynä asia nousi esille myös eduskunnassa, kun kansanedustaja Ari Jalonen (ps) esitti kirjallisen kysymyksen valtioneuvostolle (15.9.2015).
Kysymyksessään Jalonen toteaa mm, että "lääkärikoulutus elää murrosvaihetta, jossa koulutuksen on kyettävä vastaamaan useisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Yksi edelleen ratkaisematon haaste on juopa ns. täydentävien hoitojen (tutummin luontaishoitojen) sekä lääketieteen välillä. Usein potilaat itse käyttävät sujuvasti molempia, mutta lääkäri ei osaa arvioida täydentävien hoitojen ja lääketieteellisten hoitojen yhteisvaikutuksia, kun hänellä ei koulutuksensa perusteella ole riittävästi tietoa täydentävistä hoidoista, kasvirohdoksista ja ravintolisistä. Valitettavasti on myös melko tavallista, että potilas ei lainkaan kerro lääkärille käyttämistään täydentävistä hoidoista ja tuotteista, koska hän pelkää lääkärin suhtautuvan niihin ennakkoluuloisesti.
Useissa Euroopan maissa, erityisesti saksankielisellä alueella, lääkärikoulutukseen liittyy täydentävien hoitojen opintoja, ja niillä on merkitystä lääkärin työllistymisen kannalta. Näissä maissa on myös pitkä kasvirohdoslääkinnän perinne. Potilas voi käyttää täydentäviä ja lääketieteellisiä hoitoja rinnakkain, ja lääkärillä on suomalaiskolleegaansa verrattuna paremmat edellytykset välttää odottamattomat yhteisvaikutukset sekä maksimoida potilaan hoidosta saamat hyödyt. Aivan vierasta tämä ei Suomessakaan ole. Meillä on esimerkiksi lääkäreitä, jotka ovat työssään perehtyneet nimenomaan ravintolisien käyttöön lääkkeiden rinnalla. Tässä yhteydessä puhutaan usein ns. funktionaalisesta lääkäristä (tai funktionaalisesta lääketieteestä). Nämä lääkärit hyödyntävät työssään sitä runsasta tutkimustietoa, jota nykyään on saatavilla ravintotekijöiden sekä ravintolisien terveysvaikutuksista. Monet potilaat kokevat saaneensa apua funktionaaliselta lääkäriltä, ja usein heidän vastaanotolleen onkin pitkät jonot.
Lääkärin tulisi saada koulutuksessa edes jonkinlaiset perusvalmiudet kohdata täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä käyttävä potilas sekä suunnitella kyseisen potilaan hoitoa potilaan toiveet huomioon ottaen. Täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä voitaisiin käsitellä ainakin lääkäriopintojen valinnaiskursseilla. Myös lääkäreiden täydennyskoulutuksessa asia voitaisiin ottaa huomioon. Asiaa käsiteltäessä olisi syytä välttää liian voimakasta vastakkainasettelua täydentävien hoitojen ja lääketieteen välillä. Onhan WHO:kin linjannut, että tarvitaan täydentävien hoitojen ja lääketieteellisten hoitojen nykyistä parempaa integraatiota terveydenhoidossa potilaan etujen mukaisesti."
Lopuksi Jalonen esittää kysymyksen: "Miten ministeri kehittää lääkärikoulutusta vastaamaan potilaiden ja yhteiskunnan nykytarpeisiin ja miten ministeri varmistaa sen, että lääkäreillä on riittävä tietämys täydentävien hoitojen, ravintolisien ja rohdosvalmisteiden käytöstä lääketieteellisten hoitojen rinnalla? "
Valtioneuvosto kiikuttaa kysymyksen opetus-ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselle (kok). Grahn-Laasonen vastaa (5.10.2015). Vastauksessaan Grahn-Laasonen toteaa mm. "että koulutusvastuu lääketieteen lisensiaatin tutkinnoissa on Helsingin yliopistolla, Itä-Suomen yliopistolla, Oulun yliopistolla, Tampereen yliopistolla ja Turun yliopistolla. Vastauksessaan Grahn-Laasonen kertoo lääkärikoulutuksen tavoitteista, mutta toteaa, että yliopistoilla on tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Lopuksi ministeri toteaa, että "opetus- ja kulttuuriministeriö ei ole toimivaltainen antamaan yliopistoille ohjeita koulutuksen sisällöllisestä kehittämisestä, lääketiedettä kouluttavat yliopistot vastaavat koulutuksensa laadusta ja sen kehittämisestä."
Vaikka ministerin vastaus oli mielestäni vaisu, niin kokonaiskuva lääkärien koulutuksen sisällön osalta on kirkastunut ja otsikon kysymykseen on helppo vastata omalta osaltani: "Täydentävien hoitojen ja ravintolisien käyttäjämäärät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat niin suuret ja edelleen lisääntymässä, että ne tulee huomioida myös lääkärikoulutuksessa. "
Kansanedustaja Jalosen sanoin totean lopuksi, että "täydentäviä hoitoja, rohdosvalmisteita ja ravintolisiä voitaisiin käsitellä ainakin lääkäriopintojen valinnaiskursseilla. Myös lääkäreiden täydennyskoulutuksessa asia voitaisiin ottaa huomioon."
Varovainen liikkeellelähtökin on useasti parempi ratkaisu, kun paikalleen seisomaan jääminen.
Mika Rönkkö, toiminnanjohtaja
Suomen Terveystuotekauppiaiden Liitto
RSS Feed