Fytoterapia on aina ollut olennainen osa lääketiedettä, ja siksi sen historia on itse asiassa myös koko lääketieteen historia.
Fytoterapian varhaishistoria
Etsiessään sopivia lääkeaineita ihmiset turvautuivat ensimmäiseksi elinympäristöstään löytyviin kasveihin. Epäilemättä kasvit ovat ihmisen vanhimpia lääkkeitä. Arkeologiset hautalöydöt noin 60.000 vuoden takaa viittaavat siihen, että jo Neandertalin ihminen osasi hyödyntää rohtokasveja. Kiinassa kasveja tiedetään käytetyn lääkintään ainakin 5000 vuoden ajan.
Kaikkien vanhojen kulttuurien lääketieteessä rohtokasveilla oli keskeinen asema. Kiinasta, Egyptistä ja Kreikasta on löydetty useita kirjallisia dokumentteja, jotka osoittavat lukuisien, nykyäänkin käytössä olevien rohtokasvien olleen tunnettuja jo tuhansia vuosia sitten. Esimerkiksi egyptiläinen Papyrus Ebers noin vuodelta 1600 e.Kr. luettelee useita tuttuja rohtokasveja sekä eläinperäisiä ja epäorgaanisia rohdoksia. Esimerkkejä ikivanhoista, mutta edelleenkin käytössä olevista rohtokasveista ovat mm. korianteri, fenkoli, senna ja koiruoho eli mali. Mesopotamiassa viljeltiin jo muinaisina aikoina oopiumunikkoa, mitä voitanee pitää ihmiskunnan ensimmäisenä farmaseuttisena kokeiluna.
Myös Kiinassa kehittyi merkittävä, omaleimainen lääketiede. Esimerkiksi Mingdynastian ajoilta (n. 1500 e.Kr.) on löydetty lukuisia kirjallisia viittauksia kasvien monipuolisesta käytöstä sairauksien hoidossa.
On kiinnostavaa, että monien kasvien lääkinnällinen käyttö keksittiin toisistaan tietämättä eri puolilla maailmaa. Miten oli mahdollista, että ihmiset oppivat käyttämään lääkkeeksi jotakin tiettyä kasvia?
Vuosituhansia sitten ei ollut lääketieteellistä järjestelmää, joka olisi kyennyt selittämään kehon toimintojen ja sairauksien välisiä yhteyksiä. Sairaus käsitettiin tavallisesti jumalien tai henkien lähettämiksi rangaistuksiksi pahoista teoista, jolloin paraneminen edellytti pikemminkin jumalien lepyttämistä kuin oikean lääkkeen löytämistä.
Eräiden teorioiden mukaan ihminen olisi eläinten tapaan kyennyt vaistonsa avulla löytämään sopivat rohtoyrtit. Kiinteässä luonnonyhteydessä elävät esi-isämme osasivat epäilemättä nykyihmistä paremmin hyödyntää ympäristöään pysyäkseen terveinä ja ylipäätään hengissä.
Tällainen vaistonvarainen toiminta on ominaista vapaana luonnossa eläville eläimille. Ne osaavat säännöstellä syömänsä ruoan määrän kulutuksen mukaan ja olla tarvittaessa syömättä eli paastota. Eläimillä on hämmästyttävä kyky tunnistaa syötävät ja vastaavasti myrkylliset kasvit. Ne osaavat myös vaistonvaraisesti lääkitä itseään syömällä tiettyjä rohtokasveja, kun ne tuntevat itsensä sairaiksi. Voidaan ajatella, että alunperin vaistonvaraisesti sekä sittemmin myös tietoisesti kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta, ihmiset löysivät eri puolilla maailmaa oikeat rohtokasvit.
Noin 5000 vuoden ajan parantaminen on ollut oma, jatkuvasti muuttuva ja laajeneva tieteenalansa. Eri kulttuurien lääketieteen kehityksen historiaa vertailemalla voi havaita lukuisia yhteneväisyyksiä.
Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti kiinalaista lääketiedettä, intialaista ayurveda-lääketiedettä, kreikkalaista ja roomalaista lääketiedettä ja viimeksi modernia eurooppalaista lääketiedettä sekä fytoterapiaa sen osana.
Perinteinen kiinalainen lääketiede
Kiinalainen lääketiede samoin kuin ayurveda ovat ne kaksi suuntausta, jotka ovat pysyneet olennaisilta osin lähes muuttumattomina kautta vuosituhansien. Kiinalaisen lääketieteen juuret juontavat yli 5000 vuoden taakse. Sen varhaisimmat vaiheet ovat hämärän peitossa, mutta on ilmeistä, että kiinalaisten tiedot rohtoyrteistä sekä eläinperäisistä ja epäorgaanisista lääkeaineista olivat huomattavasti korkeammalla tasolla kuin muiden tuon ajan kulttuurien. Kiinalainen lääketiede alkoi vähitellen levitä Eurooppaan ajanlaskumme toisella vuosisadalla, ja suuremmassa määrin vasta löytöretkeilijöiden kuten Marco Polon myötä. Historiasta tiedetään kiinalaisen opiumin ja raparperin olleen yleistä kauppatavaraa jo Kristuksen syntymän aikoihin.
Kiinalainen lääketiede perustui ja perustuu edelleenkin ajatukselle tasapainosta. Sairauden ajatellaan olevan seurausta kehon eri alueilla tai kanavissa syntyneestä epätasapainosta. Keskeistä kiinalaisen lääketieteen oppirakennelmassa on ajatus viidestä elementistä. Nämä ovat puu, tuli, maa, metalli ja vesi. Erikseen ovat vielä sellaiset käsitteet kuinYin ja Yang sekä Qi (Chi), jolla tarkoitetaan elämän voimaa tai energiaa. Näiden kolmen käsitteen avulla selitetään terveydentilan vaihtelut.
Vaikkakin kiinalainen lääketiede selittää sairauksien johtuvan edellä mainittujen elementtien ja käsitteiden keskinäisestä epätasapanosta, lopputulos on usein sama kuin länsimaisessakin lääketieteessä. Hyvä esimerkki on vaikkapa ihottumaan käytetyt rohtokasvit. Kiinalaisen käsityksen mukaan ihottumissa on yksinkertaisesti kysymys kehossa syntyneestä ylilämmöstä, joka ilmenee ihon ärsytyksenä. Hoidoksi suositellaan viilentäviä rohtoyrttejä.
Analysoitaessa kiinalaisten tähän tarkoitukseen käyttämiä yrttejä voidaan todeta niiden sisältävän monia kiinnostavia aineosia kuten luonnollisia steroideja. Länsimainen lääketiede taas pitää steroideja varsin tehokkaina ihottumien hoitoon, koska ne lievittävät tulehdusta (”kuumuutta”). Niitä sisältäviä voiteita käytetäänkin meillä yleisesti ihottumiin.
Ayurveda
Ayurveda-lääketieteen ikää ei osata tarkoin määritellä. Varhaisimmat maininnat kasvilääkkeistä ovat noin 1700-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, mutta on ilmeistä, että yrttilääkkeitä on käytetty Intiassa jo paljon aikaisemminkin. Ayurveda-lääketiede on uudempaa perua kuin perinteinen kiinalainen lääketiede, mutta huomattavasti vanhempaa kuin länsimainen lääketiede. Ayurvedassakin tasapaino on keskeinen käsite. Kehon sisäisen tasapainon mutta myös ulkoisen, elinympäristöön liittyvän tasapainon saavuttaminen on olennaista sairaudenhoidossa.
Ayurvedassakin on viisi elementtiä: maa, ilma, tuli, vesi ja eetteri. Tämä viittaisi sen saaneen vaikutteita Kiinasta tai muista vanhoista kulttuureista, esimerkiksi muinaisesta Kreikasta. Myös Ayurvedassa elämän voimalla, josta käytetään nimitystä prana, on keskeinen merkitys.
Ayurvedassa käytetään runsaasti rohtokasveja. Monet näistä jo muinoin käytetyistä kasveista kuuluvat edelleenkin intialaisen ayurveda-lääkärin lääkevalikoimaan.
Kreikkalainen lääketiede
Länsimaisen lääketieteen juuret ovat kreikkalaisessa lääketieteessä. Viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua elänyt kreikkalainen Empedocle määrittelee elämää ylläpitäviksi elementeiksi maan, ilman, tulen ja veden. Niiden ajateltiin olevan yhteydessä neljään ruumiinnesteeseen: mustaan sappeen, vereen, keltaiseen sappeen ja flegmaan. Kreikkalaisen oppirakennelman mukaan sairauden syynä oli näiden nesteiden välinen epätasapaino.
Myös pahojen henkien ja muiden yliluonnollisten voimien uskottiin aiheuttavan sairauksia ja kuolemaa. Nämä Empedoclen teoriat olivat varhaisimpia, länsimaista lääketiedettä hallitsevia käsityksiä.
Hippokrates (462 e.Kr.) on kiistatta aikansa tunnetuin lääkäri. Häntä pidetään edelleenkin länsimaisen lääketieteen isänä. Hän käytti kehon epätasapainotilojen korjaamiseen kolmeasataa erilaista lääkeainetta. Lisäksi hän antoi ruokavalioohjeita ja kehotti tekemään muutoksia elämäntapoihin. Hänen kerrotaan käyttäneen hoitotyössään myös hierontaa ja vesiterapiaa.
Yksi Hippokrateen teorioista kuului: ”On tärkeämpää tietää, millainen sairastunut henkilö on kuin että millainen hänen sairautensa on.” Kokonaisvaltaisella lääketieteellä on siis todella pitkät perinteet!
Rohtokasvien käyttö perustui ilmeisesti kokemukseen, mutta kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Theophrastus laati yrttikirjan, jossa oli kuvailtu 455 rohtoyrttiä. Monet niistä ovat käytössä tänäkin päivänä.
Roomalainen lääketiede
Rooman valtakunnan aikaan lääketieteessä tapahtui ensimmäisen kerran merkittävää kehitystä. Roomalaiset oivalsivat ensimmäisinä puhtaan veden, viemäröinnin ja siten hygienian merkityksen. Heidän toimintansa edusti ensimmäistä kertaa ennalta ehkäisevää terveydenhoitoa. Roomalaiset olivat myös ensimmäisiä, jotka ryhtyivät eristämään tiettyjä sairauksia potevia tartunnan ehkäisemiseksi.
Yrttilääkkeiden käyttö kukoisti Rooman keisarien aikaan. Niiden käytön he olivat paljolti omaksuneet kreikkalaisilta.
Roomalaisen Celsuksen kirjoittamassa lääketieteellisessä käsikirjassa kuvailtiin rohtokasvien, mineraalien ja tiettyjen myrkyllisten aineiden kuten elohopean, arseenin ja lyijyn käyttöä lääkkeenä. Dioscorideen kirjoittamassa yrttikäsikirjassa esitellään 600 kasvia, joista kaikista oli värilliset piirrokset. Galenos yritti ensimmäisenä kehittää lääkkeiden laadunvalvontaa ja kehotti viranomaisia tarkastamaan lääkevalmisteiden sisältöä. Historia ei kuitenkaan kerro, kuinka hyvin viranomaiset tässä onnistuivat. Galenos ryhtyi ensimmäisenä länsimaisessa lääketieteessä yhdistelemään eri rohtoyrttejä. Näitä yhdistelmävalmisteita nimitettiin galeenisiksi valmisteiksi, ja termi on käytössä tänäkin päivänä.
Persialainen / arabialainen lääketiede
Rooman valtakunnan hajoaminen merkitsi tiedon kehityksen pysähtymistä ja taantumista Euroopassa. Nimitys pimeä keskiaika kuvaa hyvin ajanjaksolle ominaista pysähtyneisyyttä ja taantumusta niin kulttuurin kuin tieteidenkin alalla. Myös lääketiede oppina samoin kuin kasvilääkintään liittyvä osaaminen taantuivat.
Länsimaissa luostarilaitos koitui kasvilääkinnän pelastukseksi. Luostareissa rohtokasvien viljely ja tieto niiden käytöstä säilyivät rauhattomina aikoina. Luku- ja kirjoitustaitoiset munkit ja nunnat kykenivät perehtymään vanhoihin yrttikäsikirjoihin, kirjaamaan omia havaintojaan ja siten säilyttämään ja viemään eteenpäin yrttilääkintää.
Rooman valtakunnan hajoaminen loi tyhjiön, jota muslimivaltiot alkoivat täyttää. Islamin valtakautta kesti lähes tuhat vuotta. Persialaiset ja arabialaiset omaksuivat Galenoksen opit, mutta lisäsivät lääkevalikoimaan monia tärkeitä yrttejä kuten kamferin, sennan ja santelipuun. Heidän aikanaan farmasiasta tuli itsenäinen tiede lääketieteen ohella. Tähän saakka kasvilääketieteen ja lääketieteen historia onkin paljolti yhtenevä.
11. vuosisadalla kuuluisa lääkäri Avicenna kirjoitti laajan lääketieteellisen tietoteoksen. Tämä teos oli perustana länsimaiselle lääketieteelle monien vuosisatojen ajan.
Varhainen länsimainen lääketiede
Muslimien vallan muretessa eurooppalainen kulttuuri alkoi elpyä tultaessa renessanssiin. 1300-luvulta alkanut kehitys huipentui Kolumbuksen löytöretkiin. Tehtiin useita merkittäviä keksintöjä, ja tänä aikakautena luotiin pohja fysiikalle ja kemialle tieteenaloina. Kaikki kulttuurin alat, tiede mukaan lukien, edistyivät suurin harppauksin.
Kirjapainotaidon keksimisen myötä 1500- ja 1600-luvuilla painettiin useita yrttilääkintää käsitteleviä kirjoja. Kirjoja käännettiin klassisesta kreikasta useille kielille. Kasvilääkintään liittyvä tieto lisääntyi mm. William Turnerin (1568), John Parkinsonin (1640) sekä Nicholas Culpepperin (1652) teosten myötä. Nämä kasvitieteilijät tekivät tunnetuiksi monia tänäkin päivänä käytettäviä rohtokasveja.
1500-luvulla Paracelsukseksi itsensä nimennyt lääkäri alkoi kyseenalaistaa pitkään vallinneita käsityksiä ruumiinnesteiden epätasapainosta. Hän käsitti sairauden ulkoisena tapahtumana ja esitti, että kasveissa on aktiivisia ainesosia, jotka kykenevät vaikuttamaan sairauksiin. Hänen aikanaan raivosivat monet vaikeat epidemiat kuten paiserutto, malaria ja syfilis. Paracelsus myös esitti näkemyksen, jonka mukaan kaikki aineet ovat periaatteessa myrkyllisiä. Vain annos ratkaisee, onko kyseessä ruoka, lääke vai myrkky.
Länsimaisen lääketieteen merkittävin edistysaskel otettiin kuitenkin vasta 1700luvulla, kun jo aikoinaan roomalaisten keksimä hygienian ja terveyden välinen yhteys jälleen oivallettiin. Skotti Jenner, ranskalainen Pasteur ja saksalainen Koch olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka ymmärsivät tarttuvien sairauksien olevan mikro-organismien aiheuttamia. Näin he myös oivalsivat, että puutteellinen hygienia edisti sairauksien tarttumista ihmisestä toiseen ja epidemioiden syntymistä. Lister oli ensimmäinen lääkäri, joka ymmärsi instrumenttien steriloinnin merkityksen.
Länsimaisessa lääketieteessä rohtokasveja käytettiin yleisesti aina 1400-luvulta 1800-luvun lopulle saakka.
Rohdoskasvien käytön historiaa Suomessa
Myös Suomessa rohtokasveja käytettiin yleisesti sairauksien hoitoon 1800-luvun lopulle saakka. Ne olivat varsinkin tavallisen kansan keskuudessa lähiympäristöstä tuttuja, yleisiä kasveja. Monet niistä kuten siankärsämö, piharatamo, kamomillasaunio ja kataja ovat edelleenkin suosittuja rohtoyrttejä. Elias Lönnrot keräsi kansan lääkitsemistietämyksen Suomen talonpojan kotilääkäri -nimiseksi kirjaksi vuonna 1839, jonka sisältö pätee pääsosin vieläkin.
Lääkitseviä kasveja myös viljeltiin. Viljely sai alkunsa nk. luostarifarmasian myötä jo 1200-luvulla suomalaisissa luostareissa ruotsalaisten emoluostareiden mallin mukaisesti. Myöhemmin linna-apteekit ja pappilat perivät luostareiden roolin lääkekasvikulttuurin säilyttäjinä ja edistäjinä Ruotsi-Suomessa.
Vuodesta 1648 apteekkilaitos toimi lääkekasvien viljelijänä ja tuntijana sekä luonnollisesti myös niistä valmistettujen kasvilääkkeiden valmistajana. Apteekkarit velvoitettiin henkilökohtaisesti pitämään lääkeyrttipuutarhaa. Tämä käytäntö oli meillä voimassa aina 1930-luvulle saakka.
Nykyaikainen lääketiede
Vuonna 1785 tri William Withering mainitsee sormustinkukan eli Digitaliksen hyödyllisenä lääkkeenä sydämen vajaatoimintaan. 1800-luvulla päähuomio lääketieteessä kiintyi kivunlievitykseen. Tähän tarkoitukseen käytettiin alkoholia, oopiumia, kannabista ja hyoskyamiinia. Tuon ajan lääkärit käyttivät sormustinkukkaa sydänvaivoihin, kloroformia (jota tislataan alkoholista ja kalkista) anestesiaan ja kivun lievitykseen esimerkiksi synnytyksissä ja leikkauksissa.
Historiassa kerrotaan surkuhupaisa tapaus japanilaisesta tutkijasta, joka opiskeli länsimaisten lääkekasvien käyttöä. Hän halusi testata hyoskyamiinityyppisten alkaloidiseosten tehoa anestesialääkkeenä. Hänen ikääntynyt äitinsä suostui koehenkilöksi, sillä tämä kuolisi kumminkin melko pian. Tutkija muutti kuitenkin mielensä ja päätti pyytää vaimoaan koehenkilöksi, mihin tämä suostuikin. Perusteluna oli, että tutkija kyllä voisi hankkia uuden vaimon, muttei uutta äitiä.
Tieteen kehittyessä monilla tutkijoilla oli kunnianhimona kyetä eristämään kasveista niiden aktiiviset, tehokkaat ainesosat – seikka, johon jo Paracelsus oli viitannut vuosisatoja aikaisemmin. 1800-luvun alussa saksalainen Friedrich Serturner, 20-vuotias farmasisti, onnistuikin eristämään oopiumin vaikuttavan ainesosan morfiinin. Muutamia vuosia myöhemmin onnistuttiin eristämään atropiini belladonnasta ja malarialääke kiinapuun kuoresta. Vuonna 1869 onnistuttiin eristämään kokaiini koka-kasvin lehdistä. Sitä käytettiin paikallispuudutukseen pienehköissä leikkauksissa.
Seuraava askel oli valmistaa kasvista eristetty tehoaine synteettisesti laboratorioisssa. Aluksi pyrittiin kopioimaan luonnossa esiintyvän, esimerkiksi kasvin aktiivisen aineosan kemiallinen rakenne. Sittemmin ryhdyttiin valmistamaan samankaltaisia uusia kemiallisia rakenteita, joita ei luonnossa esiinny.
Mainio esimerkki yllä kuvatusta menettelystä on aspiriini. Ranskassa oli vuosisatoja käytetty lääkintään pajunkuorta, joka sisältää salisiini-nimistä tehoainetta. Vuonna 1827 erään ranskalaisen kemistin onnistui eristää samainen tehoaine pensasangervosta (Spirea), ja puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1899, salisiinin pohjalta syntetisoitiin asetyylisalisyylihappo eli aspiriini. Näin ihminen oppi jäljittelemään luontoa, eristämään luonnossa esiintyviä tehoaineita ja mukauttamaan niitä. Tämä kehitysaskel mahdollisti farmaseuttisen teollisuuden synnyn.
1900-luvulla kasveista löydettiin, eristettiin ja valmistettiin synteettisesti yhä uusia tehoaineita. Kun tietämys ihmiskehon fysiologiasta eteni suurin harppauksin 1900-luvun jälkipuoliskolla, lääketeollisuus on kulkenut voitosta voittoon.
Kuten jo aikaisemmin todettiin, moderni fytoterapia tukeutuu fysiologiaan selittäessään kokonaisen kasvin ja niistä valmistettujen uutteiden vaikutusta. Tämä tietämys auttaa tulevaisuudessa hyödyntämään yhä suuremmassa määrin fytoterapiaa osana nykyaikaista lääketiedettä.
Kasvilääkinnän tulevaisuus
Tämän päivän lääketeollisuus ei ole riippuvainen kasviraaka-aineesta kehittäessään ja valmistaessaan uusia rohdosvalmisteita, sillä kasvien molekyylirakenteet kyetään tuottamaan keinotekoisesti tietokoneiden avulla. Tästä huolimatta kasveja arvostetaan lääketeollisuudessa edelleenkin. Ne toimivat malleina uusia lääkevalmisteita kehitettäessä. Kliinisessä hoitotyössä kasvivalmisteilla saadut kokemukset toimivat usein kimmokkeina uusien lääkevalmisteiden kehittämiselle. Onkin kuvaavaa, että suuret lääketehtaat lähettävät edelleenkin tutkijansa eri puolille maailmaa etsimään uusia rohtokasveja ja tutkimaan perinteisiä rohtoja. Toiveena on löytää kasveista uusia tehoaineita, eristää ne ja kehittää niistä entistä tehokkaampia lääkkeitä. Tuore esimerkki tästä on taksoli, jota on viime vuosina laajasti käsitelty tieteellisissä julkaisuissa. Taksoli on alun perin eristetty marjakuusesta (Taxus) ja osoittautunut lupaavaksi syövän hoidossa.
Emme edelleenkään tiedä läheskään kaikkea kasveista. Lukemattomat kasvit odottavat vielä tunnistamistaan tullakseen fytoterapeuttisesti hyödynnetyiksi. Luonnollisten kasvuympäristöjen taantuminen ja arvokkaiden raaka-ainelähteiden kuten sademetsien ryöstökäyttö ja tuhoaminen ovat fytoterapian parissa työskenteleville suuri huolen aihe.
Myös farmaseuttisten valmisteiden aiheuttamat sivuvaikutukset ovat merkittävä huolenaihe. Niitä esiintyy tehoaineiden puhtaaksi eristämisestä ja niiden vaikutuksiin kohdistuneesta laajasta tutkimuksesta huolimatta. Sivuvaikutukset ovat monesti varsin vakavia, ja joskus täysin ennalta aavistamattomia. Fytoterapeuttiset kokonaiskasviuutteet sen sijaan ovat huomattavasti turvallisempia. Oikein käytettyinä mietoihin kasvivalmisteisiin ei yleensä mahdollisia allergisia reaktioita tms. lukuunottamatta liity vakavia sivuvaikutuksia.
Monien mielestä nykylääketiede ei kykene pelkästään kemoterapian ja kehittyneen kirurgian keinoin hoitamaan menestyksellisesti kaikkia ajallemme tyypillisiä sairauksia. Monissa tapauksissa kasvilääkkeet samoin kuin homeopatia yhdessä terveellisten elämäntapojen ja ravinnon kanssa johtavat huomattavasti parempaan lopputulokseen kuin pelkkä tavanomainen lääketieteellinen hoito.
Lähde: A. Vogel Oy:n Fytoterapian koulutusaineisto
Tiesitkö jo, että Vogelin Fytoterapia-koulutus alkaa uudelleen? Tämän suositun koulutuksen on käynyt yli 1.000 henkilöä.
Seuraa Suomen Terveystuotekauppiaiden Liiton Facebook-sivua, niin saat tietää ensimmäisten joukossa, milloin koulutus alkaa uudelleen.
Fytoterapian varhaishistoria
Etsiessään sopivia lääkeaineita ihmiset turvautuivat ensimmäiseksi elinympäristöstään löytyviin kasveihin. Epäilemättä kasvit ovat ihmisen vanhimpia lääkkeitä. Arkeologiset hautalöydöt noin 60.000 vuoden takaa viittaavat siihen, että jo Neandertalin ihminen osasi hyödyntää rohtokasveja. Kiinassa kasveja tiedetään käytetyn lääkintään ainakin 5000 vuoden ajan.
Kaikkien vanhojen kulttuurien lääketieteessä rohtokasveilla oli keskeinen asema. Kiinasta, Egyptistä ja Kreikasta on löydetty useita kirjallisia dokumentteja, jotka osoittavat lukuisien, nykyäänkin käytössä olevien rohtokasvien olleen tunnettuja jo tuhansia vuosia sitten. Esimerkiksi egyptiläinen Papyrus Ebers noin vuodelta 1600 e.Kr. luettelee useita tuttuja rohtokasveja sekä eläinperäisiä ja epäorgaanisia rohdoksia. Esimerkkejä ikivanhoista, mutta edelleenkin käytössä olevista rohtokasveista ovat mm. korianteri, fenkoli, senna ja koiruoho eli mali. Mesopotamiassa viljeltiin jo muinaisina aikoina oopiumunikkoa, mitä voitanee pitää ihmiskunnan ensimmäisenä farmaseuttisena kokeiluna.
Myös Kiinassa kehittyi merkittävä, omaleimainen lääketiede. Esimerkiksi Mingdynastian ajoilta (n. 1500 e.Kr.) on löydetty lukuisia kirjallisia viittauksia kasvien monipuolisesta käytöstä sairauksien hoidossa.
On kiinnostavaa, että monien kasvien lääkinnällinen käyttö keksittiin toisistaan tietämättä eri puolilla maailmaa. Miten oli mahdollista, että ihmiset oppivat käyttämään lääkkeeksi jotakin tiettyä kasvia?
Vuosituhansia sitten ei ollut lääketieteellistä järjestelmää, joka olisi kyennyt selittämään kehon toimintojen ja sairauksien välisiä yhteyksiä. Sairaus käsitettiin tavallisesti jumalien tai henkien lähettämiksi rangaistuksiksi pahoista teoista, jolloin paraneminen edellytti pikemminkin jumalien lepyttämistä kuin oikean lääkkeen löytämistä.
Eräiden teorioiden mukaan ihminen olisi eläinten tapaan kyennyt vaistonsa avulla löytämään sopivat rohtoyrtit. Kiinteässä luonnonyhteydessä elävät esi-isämme osasivat epäilemättä nykyihmistä paremmin hyödyntää ympäristöään pysyäkseen terveinä ja ylipäätään hengissä.
Tällainen vaistonvarainen toiminta on ominaista vapaana luonnossa eläville eläimille. Ne osaavat säännöstellä syömänsä ruoan määrän kulutuksen mukaan ja olla tarvittaessa syömättä eli paastota. Eläimillä on hämmästyttävä kyky tunnistaa syötävät ja vastaavasti myrkylliset kasvit. Ne osaavat myös vaistonvaraisesti lääkitä itseään syömällä tiettyjä rohtokasveja, kun ne tuntevat itsensä sairaiksi. Voidaan ajatella, että alunperin vaistonvaraisesti sekä sittemmin myös tietoisesti kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta, ihmiset löysivät eri puolilla maailmaa oikeat rohtokasvit.
Noin 5000 vuoden ajan parantaminen on ollut oma, jatkuvasti muuttuva ja laajeneva tieteenalansa. Eri kulttuurien lääketieteen kehityksen historiaa vertailemalla voi havaita lukuisia yhteneväisyyksiä.
Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti kiinalaista lääketiedettä, intialaista ayurveda-lääketiedettä, kreikkalaista ja roomalaista lääketiedettä ja viimeksi modernia eurooppalaista lääketiedettä sekä fytoterapiaa sen osana.
Perinteinen kiinalainen lääketiede
Kiinalainen lääketiede samoin kuin ayurveda ovat ne kaksi suuntausta, jotka ovat pysyneet olennaisilta osin lähes muuttumattomina kautta vuosituhansien. Kiinalaisen lääketieteen juuret juontavat yli 5000 vuoden taakse. Sen varhaisimmat vaiheet ovat hämärän peitossa, mutta on ilmeistä, että kiinalaisten tiedot rohtoyrteistä sekä eläinperäisistä ja epäorgaanisista lääkeaineista olivat huomattavasti korkeammalla tasolla kuin muiden tuon ajan kulttuurien. Kiinalainen lääketiede alkoi vähitellen levitä Eurooppaan ajanlaskumme toisella vuosisadalla, ja suuremmassa määrin vasta löytöretkeilijöiden kuten Marco Polon myötä. Historiasta tiedetään kiinalaisen opiumin ja raparperin olleen yleistä kauppatavaraa jo Kristuksen syntymän aikoihin.
Kiinalainen lääketiede perustui ja perustuu edelleenkin ajatukselle tasapainosta. Sairauden ajatellaan olevan seurausta kehon eri alueilla tai kanavissa syntyneestä epätasapainosta. Keskeistä kiinalaisen lääketieteen oppirakennelmassa on ajatus viidestä elementistä. Nämä ovat puu, tuli, maa, metalli ja vesi. Erikseen ovat vielä sellaiset käsitteet kuinYin ja Yang sekä Qi (Chi), jolla tarkoitetaan elämän voimaa tai energiaa. Näiden kolmen käsitteen avulla selitetään terveydentilan vaihtelut.
Vaikkakin kiinalainen lääketiede selittää sairauksien johtuvan edellä mainittujen elementtien ja käsitteiden keskinäisestä epätasapanosta, lopputulos on usein sama kuin länsimaisessakin lääketieteessä. Hyvä esimerkki on vaikkapa ihottumaan käytetyt rohtokasvit. Kiinalaisen käsityksen mukaan ihottumissa on yksinkertaisesti kysymys kehossa syntyneestä ylilämmöstä, joka ilmenee ihon ärsytyksenä. Hoidoksi suositellaan viilentäviä rohtoyrttejä.
Analysoitaessa kiinalaisten tähän tarkoitukseen käyttämiä yrttejä voidaan todeta niiden sisältävän monia kiinnostavia aineosia kuten luonnollisia steroideja. Länsimainen lääketiede taas pitää steroideja varsin tehokkaina ihottumien hoitoon, koska ne lievittävät tulehdusta (”kuumuutta”). Niitä sisältäviä voiteita käytetäänkin meillä yleisesti ihottumiin.
Ayurveda
Ayurveda-lääketieteen ikää ei osata tarkoin määritellä. Varhaisimmat maininnat kasvilääkkeistä ovat noin 1700-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, mutta on ilmeistä, että yrttilääkkeitä on käytetty Intiassa jo paljon aikaisemminkin. Ayurveda-lääketiede on uudempaa perua kuin perinteinen kiinalainen lääketiede, mutta huomattavasti vanhempaa kuin länsimainen lääketiede. Ayurvedassakin tasapaino on keskeinen käsite. Kehon sisäisen tasapainon mutta myös ulkoisen, elinympäristöön liittyvän tasapainon saavuttaminen on olennaista sairaudenhoidossa.
Ayurvedassakin on viisi elementtiä: maa, ilma, tuli, vesi ja eetteri. Tämä viittaisi sen saaneen vaikutteita Kiinasta tai muista vanhoista kulttuureista, esimerkiksi muinaisesta Kreikasta. Myös Ayurvedassa elämän voimalla, josta käytetään nimitystä prana, on keskeinen merkitys.
Ayurvedassa käytetään runsaasti rohtokasveja. Monet näistä jo muinoin käytetyistä kasveista kuuluvat edelleenkin intialaisen ayurveda-lääkärin lääkevalikoimaan.
Kreikkalainen lääketiede
Länsimaisen lääketieteen juuret ovat kreikkalaisessa lääketieteessä. Viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua elänyt kreikkalainen Empedocle määrittelee elämää ylläpitäviksi elementeiksi maan, ilman, tulen ja veden. Niiden ajateltiin olevan yhteydessä neljään ruumiinnesteeseen: mustaan sappeen, vereen, keltaiseen sappeen ja flegmaan. Kreikkalaisen oppirakennelman mukaan sairauden syynä oli näiden nesteiden välinen epätasapaino.
Myös pahojen henkien ja muiden yliluonnollisten voimien uskottiin aiheuttavan sairauksia ja kuolemaa. Nämä Empedoclen teoriat olivat varhaisimpia, länsimaista lääketiedettä hallitsevia käsityksiä.
Hippokrates (462 e.Kr.) on kiistatta aikansa tunnetuin lääkäri. Häntä pidetään edelleenkin länsimaisen lääketieteen isänä. Hän käytti kehon epätasapainotilojen korjaamiseen kolmeasataa erilaista lääkeainetta. Lisäksi hän antoi ruokavalioohjeita ja kehotti tekemään muutoksia elämäntapoihin. Hänen kerrotaan käyttäneen hoitotyössään myös hierontaa ja vesiterapiaa.
Yksi Hippokrateen teorioista kuului: ”On tärkeämpää tietää, millainen sairastunut henkilö on kuin että millainen hänen sairautensa on.” Kokonaisvaltaisella lääketieteellä on siis todella pitkät perinteet!
Rohtokasvien käyttö perustui ilmeisesti kokemukseen, mutta kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Theophrastus laati yrttikirjan, jossa oli kuvailtu 455 rohtoyrttiä. Monet niistä ovat käytössä tänäkin päivänä.
Roomalainen lääketiede
Rooman valtakunnan aikaan lääketieteessä tapahtui ensimmäisen kerran merkittävää kehitystä. Roomalaiset oivalsivat ensimmäisinä puhtaan veden, viemäröinnin ja siten hygienian merkityksen. Heidän toimintansa edusti ensimmäistä kertaa ennalta ehkäisevää terveydenhoitoa. Roomalaiset olivat myös ensimmäisiä, jotka ryhtyivät eristämään tiettyjä sairauksia potevia tartunnan ehkäisemiseksi.
Yrttilääkkeiden käyttö kukoisti Rooman keisarien aikaan. Niiden käytön he olivat paljolti omaksuneet kreikkalaisilta.
Roomalaisen Celsuksen kirjoittamassa lääketieteellisessä käsikirjassa kuvailtiin rohtokasvien, mineraalien ja tiettyjen myrkyllisten aineiden kuten elohopean, arseenin ja lyijyn käyttöä lääkkeenä. Dioscorideen kirjoittamassa yrttikäsikirjassa esitellään 600 kasvia, joista kaikista oli värilliset piirrokset. Galenos yritti ensimmäisenä kehittää lääkkeiden laadunvalvontaa ja kehotti viranomaisia tarkastamaan lääkevalmisteiden sisältöä. Historia ei kuitenkaan kerro, kuinka hyvin viranomaiset tässä onnistuivat. Galenos ryhtyi ensimmäisenä länsimaisessa lääketieteessä yhdistelemään eri rohtoyrttejä. Näitä yhdistelmävalmisteita nimitettiin galeenisiksi valmisteiksi, ja termi on käytössä tänäkin päivänä.
Persialainen / arabialainen lääketiede
Rooman valtakunnan hajoaminen merkitsi tiedon kehityksen pysähtymistä ja taantumista Euroopassa. Nimitys pimeä keskiaika kuvaa hyvin ajanjaksolle ominaista pysähtyneisyyttä ja taantumusta niin kulttuurin kuin tieteidenkin alalla. Myös lääketiede oppina samoin kuin kasvilääkintään liittyvä osaaminen taantuivat.
Länsimaissa luostarilaitos koitui kasvilääkinnän pelastukseksi. Luostareissa rohtokasvien viljely ja tieto niiden käytöstä säilyivät rauhattomina aikoina. Luku- ja kirjoitustaitoiset munkit ja nunnat kykenivät perehtymään vanhoihin yrttikäsikirjoihin, kirjaamaan omia havaintojaan ja siten säilyttämään ja viemään eteenpäin yrttilääkintää.
Rooman valtakunnan hajoaminen loi tyhjiön, jota muslimivaltiot alkoivat täyttää. Islamin valtakautta kesti lähes tuhat vuotta. Persialaiset ja arabialaiset omaksuivat Galenoksen opit, mutta lisäsivät lääkevalikoimaan monia tärkeitä yrttejä kuten kamferin, sennan ja santelipuun. Heidän aikanaan farmasiasta tuli itsenäinen tiede lääketieteen ohella. Tähän saakka kasvilääketieteen ja lääketieteen historia onkin paljolti yhtenevä.
11. vuosisadalla kuuluisa lääkäri Avicenna kirjoitti laajan lääketieteellisen tietoteoksen. Tämä teos oli perustana länsimaiselle lääketieteelle monien vuosisatojen ajan.
Varhainen länsimainen lääketiede
Muslimien vallan muretessa eurooppalainen kulttuuri alkoi elpyä tultaessa renessanssiin. 1300-luvulta alkanut kehitys huipentui Kolumbuksen löytöretkiin. Tehtiin useita merkittäviä keksintöjä, ja tänä aikakautena luotiin pohja fysiikalle ja kemialle tieteenaloina. Kaikki kulttuurin alat, tiede mukaan lukien, edistyivät suurin harppauksin.
Kirjapainotaidon keksimisen myötä 1500- ja 1600-luvuilla painettiin useita yrttilääkintää käsitteleviä kirjoja. Kirjoja käännettiin klassisesta kreikasta useille kielille. Kasvilääkintään liittyvä tieto lisääntyi mm. William Turnerin (1568), John Parkinsonin (1640) sekä Nicholas Culpepperin (1652) teosten myötä. Nämä kasvitieteilijät tekivät tunnetuiksi monia tänäkin päivänä käytettäviä rohtokasveja.
1500-luvulla Paracelsukseksi itsensä nimennyt lääkäri alkoi kyseenalaistaa pitkään vallinneita käsityksiä ruumiinnesteiden epätasapainosta. Hän käsitti sairauden ulkoisena tapahtumana ja esitti, että kasveissa on aktiivisia ainesosia, jotka kykenevät vaikuttamaan sairauksiin. Hänen aikanaan raivosivat monet vaikeat epidemiat kuten paiserutto, malaria ja syfilis. Paracelsus myös esitti näkemyksen, jonka mukaan kaikki aineet ovat periaatteessa myrkyllisiä. Vain annos ratkaisee, onko kyseessä ruoka, lääke vai myrkky.
Länsimaisen lääketieteen merkittävin edistysaskel otettiin kuitenkin vasta 1700luvulla, kun jo aikoinaan roomalaisten keksimä hygienian ja terveyden välinen yhteys jälleen oivallettiin. Skotti Jenner, ranskalainen Pasteur ja saksalainen Koch olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka ymmärsivät tarttuvien sairauksien olevan mikro-organismien aiheuttamia. Näin he myös oivalsivat, että puutteellinen hygienia edisti sairauksien tarttumista ihmisestä toiseen ja epidemioiden syntymistä. Lister oli ensimmäinen lääkäri, joka ymmärsi instrumenttien steriloinnin merkityksen.
Länsimaisessa lääketieteessä rohtokasveja käytettiin yleisesti aina 1400-luvulta 1800-luvun lopulle saakka.
Rohdoskasvien käytön historiaa Suomessa
Myös Suomessa rohtokasveja käytettiin yleisesti sairauksien hoitoon 1800-luvun lopulle saakka. Ne olivat varsinkin tavallisen kansan keskuudessa lähiympäristöstä tuttuja, yleisiä kasveja. Monet niistä kuten siankärsämö, piharatamo, kamomillasaunio ja kataja ovat edelleenkin suosittuja rohtoyrttejä. Elias Lönnrot keräsi kansan lääkitsemistietämyksen Suomen talonpojan kotilääkäri -nimiseksi kirjaksi vuonna 1839, jonka sisältö pätee pääsosin vieläkin.
Lääkitseviä kasveja myös viljeltiin. Viljely sai alkunsa nk. luostarifarmasian myötä jo 1200-luvulla suomalaisissa luostareissa ruotsalaisten emoluostareiden mallin mukaisesti. Myöhemmin linna-apteekit ja pappilat perivät luostareiden roolin lääkekasvikulttuurin säilyttäjinä ja edistäjinä Ruotsi-Suomessa.
Vuodesta 1648 apteekkilaitos toimi lääkekasvien viljelijänä ja tuntijana sekä luonnollisesti myös niistä valmistettujen kasvilääkkeiden valmistajana. Apteekkarit velvoitettiin henkilökohtaisesti pitämään lääkeyrttipuutarhaa. Tämä käytäntö oli meillä voimassa aina 1930-luvulle saakka.
Nykyaikainen lääketiede
Vuonna 1785 tri William Withering mainitsee sormustinkukan eli Digitaliksen hyödyllisenä lääkkeenä sydämen vajaatoimintaan. 1800-luvulla päähuomio lääketieteessä kiintyi kivunlievitykseen. Tähän tarkoitukseen käytettiin alkoholia, oopiumia, kannabista ja hyoskyamiinia. Tuon ajan lääkärit käyttivät sormustinkukkaa sydänvaivoihin, kloroformia (jota tislataan alkoholista ja kalkista) anestesiaan ja kivun lievitykseen esimerkiksi synnytyksissä ja leikkauksissa.
Historiassa kerrotaan surkuhupaisa tapaus japanilaisesta tutkijasta, joka opiskeli länsimaisten lääkekasvien käyttöä. Hän halusi testata hyoskyamiinityyppisten alkaloidiseosten tehoa anestesialääkkeenä. Hänen ikääntynyt äitinsä suostui koehenkilöksi, sillä tämä kuolisi kumminkin melko pian. Tutkija muutti kuitenkin mielensä ja päätti pyytää vaimoaan koehenkilöksi, mihin tämä suostuikin. Perusteluna oli, että tutkija kyllä voisi hankkia uuden vaimon, muttei uutta äitiä.
Tieteen kehittyessä monilla tutkijoilla oli kunnianhimona kyetä eristämään kasveista niiden aktiiviset, tehokkaat ainesosat – seikka, johon jo Paracelsus oli viitannut vuosisatoja aikaisemmin. 1800-luvun alussa saksalainen Friedrich Serturner, 20-vuotias farmasisti, onnistuikin eristämään oopiumin vaikuttavan ainesosan morfiinin. Muutamia vuosia myöhemmin onnistuttiin eristämään atropiini belladonnasta ja malarialääke kiinapuun kuoresta. Vuonna 1869 onnistuttiin eristämään kokaiini koka-kasvin lehdistä. Sitä käytettiin paikallispuudutukseen pienehköissä leikkauksissa.
Seuraava askel oli valmistaa kasvista eristetty tehoaine synteettisesti laboratorioisssa. Aluksi pyrittiin kopioimaan luonnossa esiintyvän, esimerkiksi kasvin aktiivisen aineosan kemiallinen rakenne. Sittemmin ryhdyttiin valmistamaan samankaltaisia uusia kemiallisia rakenteita, joita ei luonnossa esiinny.
Mainio esimerkki yllä kuvatusta menettelystä on aspiriini. Ranskassa oli vuosisatoja käytetty lääkintään pajunkuorta, joka sisältää salisiini-nimistä tehoainetta. Vuonna 1827 erään ranskalaisen kemistin onnistui eristää samainen tehoaine pensasangervosta (Spirea), ja puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1899, salisiinin pohjalta syntetisoitiin asetyylisalisyylihappo eli aspiriini. Näin ihminen oppi jäljittelemään luontoa, eristämään luonnossa esiintyviä tehoaineita ja mukauttamaan niitä. Tämä kehitysaskel mahdollisti farmaseuttisen teollisuuden synnyn.
1900-luvulla kasveista löydettiin, eristettiin ja valmistettiin synteettisesti yhä uusia tehoaineita. Kun tietämys ihmiskehon fysiologiasta eteni suurin harppauksin 1900-luvun jälkipuoliskolla, lääketeollisuus on kulkenut voitosta voittoon.
Kuten jo aikaisemmin todettiin, moderni fytoterapia tukeutuu fysiologiaan selittäessään kokonaisen kasvin ja niistä valmistettujen uutteiden vaikutusta. Tämä tietämys auttaa tulevaisuudessa hyödyntämään yhä suuremmassa määrin fytoterapiaa osana nykyaikaista lääketiedettä.
Kasvilääkinnän tulevaisuus
Tämän päivän lääketeollisuus ei ole riippuvainen kasviraaka-aineesta kehittäessään ja valmistaessaan uusia rohdosvalmisteita, sillä kasvien molekyylirakenteet kyetään tuottamaan keinotekoisesti tietokoneiden avulla. Tästä huolimatta kasveja arvostetaan lääketeollisuudessa edelleenkin. Ne toimivat malleina uusia lääkevalmisteita kehitettäessä. Kliinisessä hoitotyössä kasvivalmisteilla saadut kokemukset toimivat usein kimmokkeina uusien lääkevalmisteiden kehittämiselle. Onkin kuvaavaa, että suuret lääketehtaat lähettävät edelleenkin tutkijansa eri puolille maailmaa etsimään uusia rohtokasveja ja tutkimaan perinteisiä rohtoja. Toiveena on löytää kasveista uusia tehoaineita, eristää ne ja kehittää niistä entistä tehokkaampia lääkkeitä. Tuore esimerkki tästä on taksoli, jota on viime vuosina laajasti käsitelty tieteellisissä julkaisuissa. Taksoli on alun perin eristetty marjakuusesta (Taxus) ja osoittautunut lupaavaksi syövän hoidossa.
Emme edelleenkään tiedä läheskään kaikkea kasveista. Lukemattomat kasvit odottavat vielä tunnistamistaan tullakseen fytoterapeuttisesti hyödynnetyiksi. Luonnollisten kasvuympäristöjen taantuminen ja arvokkaiden raaka-ainelähteiden kuten sademetsien ryöstökäyttö ja tuhoaminen ovat fytoterapian parissa työskenteleville suuri huolen aihe.
Myös farmaseuttisten valmisteiden aiheuttamat sivuvaikutukset ovat merkittävä huolenaihe. Niitä esiintyy tehoaineiden puhtaaksi eristämisestä ja niiden vaikutuksiin kohdistuneesta laajasta tutkimuksesta huolimatta. Sivuvaikutukset ovat monesti varsin vakavia, ja joskus täysin ennalta aavistamattomia. Fytoterapeuttiset kokonaiskasviuutteet sen sijaan ovat huomattavasti turvallisempia. Oikein käytettyinä mietoihin kasvivalmisteisiin ei yleensä mahdollisia allergisia reaktioita tms. lukuunottamatta liity vakavia sivuvaikutuksia.
Monien mielestä nykylääketiede ei kykene pelkästään kemoterapian ja kehittyneen kirurgian keinoin hoitamaan menestyksellisesti kaikkia ajallemme tyypillisiä sairauksia. Monissa tapauksissa kasvilääkkeet samoin kuin homeopatia yhdessä terveellisten elämäntapojen ja ravinnon kanssa johtavat huomattavasti parempaan lopputulokseen kuin pelkkä tavanomainen lääketieteellinen hoito.
Lähde: A. Vogel Oy:n Fytoterapian koulutusaineisto
Tiesitkö jo, että Vogelin Fytoterapia-koulutus alkaa uudelleen? Tämän suositun koulutuksen on käynyt yli 1.000 henkilöä.
Seuraa Suomen Terveystuotekauppiaiden Liiton Facebook-sivua, niin saat tietää ensimmäisten joukossa, milloin koulutus alkaa uudelleen.
RSS Feed